6.

Tänään on ollu erikoinen päivä. Aamulla en millään meinannu saada itteeni sängystä ylös. Näköjään en oo enää tottunu kaheksan aamuihin. Aivan liian pitkältä tuntuneen puolikkaan koulupäivän jäkeen mä tuttuun tapaani tulin himaan nukkumaan päikkärit ja kuuntelin puhelimessa mun äitiä, joka yritti suostutella mua jättäytymään hallitustoiminnasta pois.

Kokous alko viideltä ja tuolla totaalisessa synkkyydessä ja naurettavassa kaatosateessa rämpiessäni tuntu kuin kokopäivä ois jo ohi, vaikka okeesti mun tehokkain aika vuorokaudesta oli vasta alkamassa. Kokouksessa toimin totaalisesti äitini ohjeita vastaan ja asetuin ehdolle meidän järjestön puheenjohtajaks. Ennen valinnan tekoa multa kysyttiin, että miten mä puheenjohtajana tulisin huolehtimaan hallituksen hyvinvoinnin lisäks omasta hyvinvoinnistani. Ja tää ajatusprosessi jäi pyörimään mun päässä. Ilmeisesti sain ihmiset vakuutettua mun vastauksella, sillä juuri mut valittiin puheenjohtajaks valtaisasta yhden ehdokkaan joukkosta. 

Nyt kun taas kotona aloin painamaan opiskeluja eteenpäin kohtasin mun suurimman vihollisen täydellisyyden tavoittelun. Aika yleisesti kaikissa asioissa mun elämässä mä tavoittelen täydellisyyttä. Jos täydellisyys tuntuu mahdottomalta tavoittaa niin joko mä heitän hanskat tiskiin tai annan aivan kaikkeni ja vielä hilut päälle. Se on ainut keino miten mä saavutan ees lähes sen tason, että mun työ tuntuu kelposelta lähetettäväks. 

Puoliväliä ei ole olemassa mun elämässä. Tai no on. Muille. Musta tuntuu ihan hirveeltä kuunnella kun joku muu ei tunne kelpaavansa tai olevansa riittävästi jotakin. Enkä ikinä haluais, että kukaan polttais ittensä loppuun esim jonkun yhteisen ryhmätyön takia. Jokaisen kuuluis tehä omien kykyjensä ja voimiensa mukaan tietysti itteään samalla kehittäen. Paitsi tietty mun jäljen täytyy olla täydellistä ja sen lisäks pyrkiä auttamaan kaikkia muita, jotta heidän taakka ei kävis liian kovaks. Enkö mä arvosta itteeni tarpeeks kohdellakseni myös itteeni samoin?

Tää kysymys pyöri taas mun päässä. Mutta ehkä ekaa kertaa mä osasin vastata itelleni. Jossain vaiheessa mun mielessä kaikkeni antaminen mun unelmien ja tavoitteiden eteen on muuttunu kaikkeni antamiseks kaikessa ja kaiken eteen. Asetan siis jokaisen mun elämän varrelle osuvan pienenkin tehtävän samalle viivalle mun villeimpien unelmien ja suurimpien tavotteiden kanssa ja odotan voivani antaa kaikekkeni näiden jokaisen asian eteen.

Mut kyllähän mun nyt pitäs jo ihan 22 vuoden maapallolla tallailun perusteella ymmärtää, ettei yksikään ihminen ole täydellinen. Kukaan ei ole hyvä kaikessa. Monet on tosi lähellä, mutta ykskään ihminen ei ole täydellinen. Miks mä sitten odotan sitä iteltäni? Mistä mä oon luonu päähäni sellasen kuvitelman, että menestyäkseni elämässä mun täytyy olla hyvä jokaisessa asiassa mitä mä teen. Että mun täytyis saada aikaan täydellistä jälkeä aikaseks kaikessa mihin mä ryhdyn. Jos mä tiedostan, ettei ihminen voi olla täydellinen, niin miks ihmeessä mä odotan sitä iteltäni.

Mä oon koko elämäni unelmoinu suuria ja asettanu mun tavoitteet sinne missä aita ei todellakaan oo matala. Ja siitä mä en halua enkä aijo koskaan luopua. Mä oon ihminen joka antaa kaikkensa omien unelmiensa eteen. Mutta unelmien saavuttaminen ei edellytä sitä, että jokaisen pienen liikkeen tätä unelmaa kohti täytyy olla täydellinen. Riittää, että mä otan ne askeleet ja liikun kohti sitä mun unelmaa. Kun se tavote on saavutettu ei kukaan kattele taaksepäin, ja mieti jokaista pientä virhettä jonka mä oon tehny. Esimerkiks kun mä ne maisterin paperit käteen saan kukaan ei kysele mun yksittäisistä esseistä saamia arvosanoja tai ees yksittäisten kurssien arvosanoja. Kaikkia kiinnostaa vaan siinä vaiheessa se, että mä todella oon valmistunu siks maisteriks. 

Jos mä jään tavottelemaan täydellisyyttä pienissä asioissa ja käytän kaiken energiani ja vielä vähän enemmän niiden pienten osien rakenteluun, niin on erittäin todennäköistä, että ne voimavarat loppuu jo kauan ennen maaliin pääsyä. Ja sillon se mun suuri unelma jää saavuttamatta, koska keskitin kaiken mun energian johonki mitättömään asiaan. Ja se pettymys yhestä huonosta arvosanasta ei oo mitenkään verrannollista siihen suruun ja epätoivoon mitä suuren unelman musertuminen ihmisessä saa aikaan. Miks mä riskeeraan sen mun unelman jonkun yhden esseen takia, jonkun opettajan mielipiteen takia. Se ei oo sen arvosta.

Mun täytyy oppia uudestaan mitä tarkottaa antaa kaikkensa omien unelmiensa eteen. Mun täytyy oppia, että annettuani kaikkeni mun kuuluis olla väsynyt maisteri eikä breakdownin takia sairaslomalle jäänyt, vaikeesta ahdistuskierteestä kärsivä opiskelija ensimmäisen yliopistovuotensa puolessavälissä. Tai kokonaisen leirin semi onnistuneesti järjestäny, pikkasen univelkainen ja omaa tilaa kaipaava isostenisonen oudolla unirytmillä eikä jo ennen leirille lähtöä uupunut ja työmäärästä lannistunut i-i, joka jo ennen leirin puoltaväliä huutoitkee univelan ansiosta harden suunnitelman muuttumista.

Mun tehtävänä on nyt oppia jakamaan se mun oma kaikkeni tasasesti jokaselle pienelle etapeille niin, että sopivalla määrällä lepoa ja taukoja on mahdollista päästä maaliin asti. Mä en enään suostu luopumaan mun unelmista, enkä asioista jotka mulle tua iloa vaan, koska mä ja vaan ainoastaan mä odotan itteltäni ihmeitä.