5.

Moikka kamut. 

Oon jo pitkään halunnu jakaa teijän kanssa palan mun tarinaa.

Haluun jakaa mun kokemuksista teijän kanssa, koska tiiän omasta kokemuksesta kuinka paljon se voi auttaa kun kuulee, että ei oo ainoo, joka taistelee näiden asioiden kanssa.

Viime syksynä mä alotin opinnot täällä Helsingissä ja elin mun elämän onnellisinta aikaa. Se kun näki omien unelmiensa toteutuvan oli jotain ihan huikeeta. 

Syksy jatko pyörimistä ja tuli kevät. Mä huomasin olevani jatkuvasti kipeenä. En jaksanu olla hereillä kun ihan muutaman tunnin vuorokaudessa ja silti heräsin väsyneenä. Mun lukiossa alkaneet sisäilmaoireet oli palannu. 

Aloin käymään taisteluu, mun terveyden puolesta. Yritin saada apua opiskelijoiden terveydenhuollosta, mutta kun se ei riittäny mä yritin pyysin yliopistolta apua, mutta nekään ei tienny mitä tehdä. Mä jatkoin niissä tiloissa käymistä. Seuraavat pari päivää olin kuumeessa ja koitin pieninä hereilläolon jaksoina suorittaa mun opintoja. 

Yliopiston yks ihanista opettajista ehdotti, että luennot streamattais mulle kotiin, jotta niissä tiloissa vietetty aika vähenis ees pikkasen. Mä keskeytin kursseja, jotka suoritettiin niissä tiloissa joissa mä oireilin. Ja sairastaminen väheni. Kuumetta oli enää harvoin ja pystyin hengittää lähes normaalisti. Mä olin taas terve.

Mä koitin puskee mun opintoja eteenpäin. Olin tosi paljon jäljessä ja päättyvien kurssien dedikset kaatu päälle. Ja taas mua väsytti. En jaksanu olla hereillä juuri ollenkaan. 

Hakeuduin lääkäriin ja lääkärit ihmetteli miten mun olo yhä voi olla niin heikko vaikka sisäilmaoireet olis pitäny olla jo takanapäin. Kävin noin viidellä lääkärillä kunnes yhden niistä kysyessä että masentaaks mua mä aloin ymmärtää et se väsymys ei enää ollu peräsin niistä sisäilmaoireista vaan mä olin polttanu itteni loppuun.

Olin painanu hommia yötäpäivää. Olin terve. En enää voinut sanoa opettajille, etten pysty palauttamaan hommia ajallaan, koska olin kipee. En voinu jäädä kotiin tunneilta, koska kuumetta ei ollu. Olo kylläki oli vähintäänkin yhtä huono.

Päätin hakee apua. Menin pyytämään hoitoonpääsyä opiskelijaterveydenhuollosta, kaupungilta, vietin päivät puhelimessa eri tahoihin et voisko joku auttaa mua, koska omat voimat ei enää riittäny. Kukaan ei kuitenkaan halunnu ottaa mua vastuulleen. Opiskelijaterveydenhuollossa odotin kuukauden että pääsin puhumaan sairaanhoitajalle, koska seuraavat ajat psykologeille ja psykiatreille meni noin puolen vuoden päähän.

Olo oli tosi epätoivonen. En enää jaksanu nousta sängystä, lopetin meikkaamisen, kävin suihkussa vaan ku oli ihan pakko, suuren osan aikaa elin paahtoleivällä ja pikaruualla, koska vasta kymmenen jälkeen älysin, että alkaa tulla nälkä enkä ollu muistanu sillä viikolla käyä kaupassa. Ulos lähteminen ahdisti ja pelotti. 

Tunsin ihan valtavaa syyllisyyttä kaikista tehtävistä mitkä jäi tekemättä ja jotka mä unohdin tehdä. Lopulta tilanne meni niin pitkälle etten pystynyt avaamaan kirjaa tai läppäriä ilman, että sain ahdistuskohtauksen, jonka kourissa kului loppupäivä. 

Lopulta mun vanhemmat lupas, että jos löydän jostain itelleni psykiatrin niin ne auttais maksamaan ne käynnit. Psykiatri löytyi ja ensimmäistä kertaa joku ammattilainen yritti edes auttaa mua. Sain lääkityksen ja alotettiin prosessi, jotta pääsisin terapiaan. 

Ahdistuskohtaukset väheni hiljalleen ja kesän lopussa en enää pelänny kohtauksia kokoajan ja sain luettua ensimmäiset opintoihin liittyvät artikkelit syyskuussa. Pari viikkoa sitten mä palautin ensimmäisen koulutehtävän yli puoleen vuoteen.

Mun prosessi kohti parantumista on ollu todella hidas ja yhä ihan alkumetreillä, mutta se prosessi on käynnissä ja se on mulle tärkeintä. Oon oppinu, että mun täytyy olla armollisempi itteeni kohtaan. Aina voimat ei riitä kaikkeen ja se on okei. On täysin okei pysähtyä, jättää kaikki hommat ja huolehtia itestään, jos tilanne sitä vaatii. Niistä opinnoista ei oo mitään hyötyä, jos niiden päättyessä oon niin loppu, ettei musta oo enää työelämään tai, jos en edes selviä niiden opintojen loppuun saakka. Sä saat hidastaa ja sä saat sanoa ei.

Tän vuoden sloganina on #mitäkuuluu. Ja se vähän jakaa mun ajatuksia. On tosi tosi tärkeetä näyttää ihmisille meijän ympärillä, että me ollaan läsnä ja valmiita olemaan tukena ja kuulevina korvina. Mutta samalla on myös tärkeää osata antaa tilaa. Antaa tilaa lepäämiselle, antaa tilaa olla ajattelematta omaa tilannetta. Mulle parasta on ollu se kun oon vaan saanu viettää aikaa ihmisten kanssa ilman, että täytyy kertoo kellekkään miten todella menee ja vaan olla onnellinen sen hetken. 

Ollaan siis läsnä toisiamme varten osoitetaan ihmisille meijän ympärillä oleville ihmisille et me ollaan valmiina kuuntelemaan. Ja sitten kuunnellaan. Kuunnellaan mitä sillä ihmisellä on mielenpäällä, kuunnellaan miten hän haluu tulla kohdatuks ja tuetuks aina se paras apu ei oo hypätä syvään päähän keskutelujen kanssa. Välillä se kahluualtaan viattomuudessa lilluttelu tekee tosi hyvää. Ja jos sä taistelet nyt sun mielenterveyden kanssa niin älä pelkää pyytää apua ja taistella sen eteen, että sä myös ansaitset apua. Ja jos sun omat voimat ei riitä taistella niin varmasti löytyy joku käymään sitä taistelua sun kanssa.

Ollaan armollisia toisiamme ja itseämme kohtaan. Aina ei tarvi jaksaa. Sä ansaitset apua, jos sä sitä tarvitset tai haluat. Ollaan toistemme tukena niissä taisteluissa.